*

JyrkiKorkeila

Suru vai masennus?

Suru määritellään tavallisesti tilapäiseksi emotionaaliseksi kiputilaksi, johon liittyy alakuloa, vetäytymistä, energiatason laskua ja itkua. Suru on luonnollinen prosessi, jolla irtaannutaan menetetystä kiintymyksen kohteesta tai itselle tärkeästä tavoitteesta. Masennus hahmotetaan sen sijaan pitkäaikaiseksi mielialan laskuksi, johon liittyy samanaikaisesti monia oireita. Käsitteet eivät ole tarkkaan toisistaan erottuvia, mutta pääosin erikoissairaanhoidossa kohdattavat masennuspotilaat ovat kärsineet tilastaan useita kuukausia tai vuosia.

Tietyt asiantuntijat kuten, Jerome Wakefield, ovat esittäneet, että masennuksessa olisi kyse osittain normaalin surun ja sairaalloisen reaktion sekoittamisesta. Toisaalta yksi alan johtavista tutkijoista, Kenneth Kendler, on raportoinut tutkimuksessaan, ettei menetykseen liittyvä masennustila eroa mitenkään muun stressin laukaisemasta masennustilasta. Hoidon tehon kannaltakaan oleellista eroa pitkittyneen surun ja muun masennuksen välillä ei ole.

Tässä keskustelussa on yleensä otettu annettuna käsitys siitä, mitä suru oikeastaan on. Elisabeth Kübler-Ross loi syöpään sairastuneiden potilaiden reaktiosta aikanaan mallin, jonka mukaan vaiheittainen suruprosessi koostuu kieltämisestä, suuttumuksesta, ”kaupan hieromisesta”, masennuksesta ja hyväksymisestä. Tämä malli on hallinnut viime vuosikymmenet länsimaisia käsityksiä surusta. Psykologi George Bonanno kuitenkin havaitsi, ettei vaiheittaisen mallin tueksi ollut luotettavaa tutkimustietoa.

Bonannon omien tutkimusten perusteella suru näyttäytyy hieman erilaiselta ilmiöltä, joka on yksilöllinen eikä näy noudattavan erityisiä vaiheita. Joka toisella ihmisistä suru on varsin lyhytaikainen tunnetila. Suuri osa ihmisistä siis ponnahtaa menetyksen jälkeen takaisin elämään. Joka viidennellä suru on pitkäaikainen prosessi, mutta siitä toivutaan ilman ulkopuolista apua. Noin neljänneksellä suru joko muuttuu pitkäaikaiseksi ja  neljänneksellä johtaa sairaalloiseen masennukseen. Sen sijaan viivästynyttä surureaktiota ei tutkimuksissa havaittu juuri lainkaan. Viime mainittua ”surematonta surua” on usein pidetty jatkossa ongelmia aiheuttavana.

Bonannon havaitsemassa sairaalloisesti masentuneessa ryhmässä oli psykiatrista oireilua olemassa jo ennen menetystä. Pitkäaikaisesti surevalla ryhmällä oli hyvä toimintakyky ennen menetystä, mutta suru oli vuosien ajan lamaannuttava. Näiden ryhmien välillä on eroa siinä, että masentuneen mieliala ei juurikaan reagoi positiivisiin tapahtumiin, tilaan liittyy monia muita oireita ja tila jatkuu valtaosan päivää monena päivänä viikossa aiheuttaen toimintakyvyn laskua. Kummallakin ryhmällä on usein kiintymyssuhdeongelmia, joita sävyttää ahdistusherkkyys ja läheisyyden ongelma. Kumpikin ryhmä hyötyy yhtä lailla hoidosta silloin, kun tila on kivulias.

Suru ja masennus ovat erilaisia emotionaalisia kiputiloja. Ensin mainittu reaktio motivoi ihmistä hakemaan toisista tukea kun viime mainitussa aletaan aktiivisesti välttää toisten seuraa. On mielenkiintoista, että fyysinen kipu ja tunne-elämän kipu työstetään aivoissa samassa paikassa. Aivojen tasolla masennus ja krooninen kipu ovat monella tapaa samanlainen ilmiö.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän katriinakajannes kuva
Katriina Kajannes

On varmaan hirveän masentavaa nähdä ympärillään noin paljon sairautta, masennusta eritoten. Ehkä se on vaikuttanut jo aivoihinkin? Arvoihin kumminkin selvästi on. Onko mieleesi koskaan tullut kysyä, miten paljon sairasta lääketiede ja sen asema sisältävät?

Näen asenteessasi syvää kipua, masennusta ja surua. Ehkä edes saldon katselu virkistää?

Käyttäjän sirontaakeulassa kuva
O K
Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Jyrki, onko siis jako endogeeniseen ja reaktiiviseen masennukseen lopullisesti kuopattu?

Käyttäjän katriinakajannes kuva
Katriina Kajannes

Miksi lääkärien trendikäs mielitauti on tänään juuri masennus, miksei esim. neuroosi tai paniikkihäiriö, kuten vielä joku aika sitten? Ja kun ihmisparat ovat eläneet vuosituhansia ilman psykiatriaa, masennusta ja neurooseja, miksi heidät on nyt havahdutettava ns. sairaudentuntoon? Ihan siksi varmaan, että se tuo joillekin rahaa ja vallantuntoa.

Käyttäjän sirontaakeulassa kuva
O K

Monen mielitauti se depis on muiden joukossa.
Huonosti ymmärretty, kuten tapa on.
Kipu ei ole demokraattinen eikä katso "saldoa".
Häpeävä surija monesti masentuu useammin kuin ylväs.
Pilkkaaja pilkkaa.

Hybris on kiusallinen kaveri;
hylkää heti kun asiat menevät vinoon.

Käyttäjän katriinakajannes kuva
Katriina Kajannes

Lääkärit mielitaudeissaan helposti diagnoivat väärin, kuten minun astmassani. Ei se astmaa ollut, eikä ole.

Suurimpia ellei suurin yhteiskunnan vääryys on tänään lääketiede ja sen väärinkäyttö ihmisen alistamiseen, leimaamiseen ja nujertamiseen. Miksei minunkin tapauksessani diagnosoitu rakennusta - sen sairaus todettiin vasta seitsemisen vuotta myöhemmin? Sinä aikana lääkärit katsoivat kuin halpaa makkaraa minua, joka uskalsin kieltäytyä sen seitsemistä astmalääkkeistä.

Lääketiede on ihmiskunnan sairaus. Lääkärit määräävät vuoroon iilimatoja, suoneniskua, kylmiä kylpyjä ja kallonporausta. Harvemmin vaarallisia rokotuksia ja myrkkyjä, kuten tänään.

Aiheuttavatko psyyken- ja unilääkkeet "potilaalle" myöhemmin alttiutta dementiaan ja muistamattomuuteen vai eivät?

Toimituksen poiminnat